HEVONEN

Käyttäytyminen

Näyttelykehään valmistautuminen tulisi aloittaa jo kotitallilla ja mieluiten heti hevosen synnyttyä. Kun hevonen tottuu jo varsana ihmiseen ja kaikenlaiseen käsittelyyn, sitä on helpompi vanhempana opettaa, oli laji mikä tahansa. Mitä pienempänä varsa opetetaan käsittelyyn, sitä helpompaa se on; on helpompi ”painia” alle kaksisataakiloisen varsan kanssa kuin mahdollisesti yli viisisataakiloisen hevosen kanssa. (Perttunen 2005.)

Varsa tulisi ensiksi opettaa päitsiin ja vierellä kulkemiseen. Varsan tulisi antaa ihmisen nostaa kaviot sekä tutkia kaikki kehon osat, myös hampaat ja kivekset. Hevosten hampaat ja kivekset tutkitaan aina Hippoksen näyttelyissä ja jos hevonen on vastaanhangoitteleva, se saattaa viivästyttää näyttelyä. Hevosta, joka ei anna tutkia hampaitaan tai kiveksiään, ei arvostella. (Perttunen 2005.)

Jos hevosta on ajateltu siitoskäyttöön, on hyvä käydä paljon etenkin varsanäyttelyissä, jolloin saadaan arviointia hevosen tulevaisuutta ajatellen ja samalla päästään harjoittelemaan näyttelykäyttäytymistä. Match show’t ovat kuitenkin parempi harjoitustilaisuus, kun sekä hevonen että esittäjä ovat kokemattomia. (Björs 2004; Pyöriä 2004.)

Näyttelykehässä hevosen tulisi olla tarkkaavaisena ja terävänä, mutta kuitenkin hallittavissa. Hevosen tulee osata seisoa paikallaan ryhdikkäänä, ei kuitenkaan pää pilvissä ja selkä notkolla. (Pyöriä 2004.)

Hevosen kuuluu lähteä käyntiin ja raviin mahdollisimman pienestä merkistä. Käynnin tulisi olla rentoa, tahdikasta ja matkaa voittavaa. Ravissa toivotaan edellä mainittujen lisäksi lennokkuutta, lisäksi ravin kohdalla rotukohtaiset erot ovat selkeämpiä. Arabialaisilta täysiverisiltä ja welsh-poneilta halutaan mahdollisimman lentäviä ja näyttäviä liikkeitä, muilla poneilla tyydytään hieman vaatimattomampiin liikkeisiin, kunhan ne ovat mekaniikaltaan hyvät, aktiiviset ja tahdikkaat. Poneja juoksuttaessa tulee muistaa tarpeeksi hidas vauhti, ettei ravi mene ”hiihtelyksi”, jolloin myöskään takaosa ei toimi kunnolla. (Pyöriä 2004.)

Ongelmallisimpia esitettäviä ovat usein nuoret suomenhevosoriit isojen egojensa kanssa. Pullistelu tuo toki hevoseen ryhtiä, mutta se ei saisi olla vaarallinen muille osallistujille, tuomaristolle tai yleisölle. Ongelmia saattaa tulla varsojen kanssa myös siinä, että ne eivät suostu juoksemaan tai vaihtoehtoisesti vauhti on taluttajalle liikaa (ks. KUVIO 2). Vaikka kotona olisi paljon harjoiteltukin esittämistä, uusi ympäristö ja tilanne tuovat aina oman lisänsä esittämiseen. (Åkerblom-Jokinen 2005.)

KUVIO 2. Kova harjoittelu kotitallilla ei aina takaa kympin luonnetta näyttelyssä.

Yhdysvalloissa hevosen käyttäytymiseen saatetaan vaikuttaa muilla kuin luonnollisilla menetelmillä. Esimerkiksi hevonen saatetaan rauhoittaa tai oriille voidaan laittaa voimakkaalta tuoksuvia voiteita sieraimiin, jotta ne eivät haistaisi ympärillä olevia hevosia. Nämä tavat eivät ole kuitenkaan Suomessa sallittuja. (Airas 2007.)

Kuljetettavana olemista ja varsinkin lastausta kannattaa harjoitella jo ennen näyttelypäivää. Näyttelypäivän aamuna olisi ikävää yrittää lastata vastaan hangoittelevaa hevosta. Lastaamisessa ja kuljettamisessa pitää pyrkiä siihen, että se on hevoselle mielekästä. (Relander 2006.)

Harjoitteluun kannattaa varata paljon aikaa, rauhallinen ympäristö, herkkupaloja palkitsemiseen ja tarpeeksi monta avustajaa. Itse aloitan kuljetuskoppiin totuttamisen mielellään kuukausia ennen oletettua näyttelypäivää. Saatan näyttää koppia varsalle esimerkiksi joka toinen viikonloppu, jolloin varsa käy syömässä kauroja kopissa. Alkuvaiheessa koppia ei kuitenkaan liikuteta mihinkään hevosen ollessa sisällä. (Relander 2006.)

Ulkonäkö

Näyttelyssä tavoitteena on tuoda esille kaunis, kiiltävä ja kaikin puolin edustava hevonen. Erilaisilla karvankiillotusaineilla voidaan asiaan vaikuttaa jonkin verran, mutta hevosen ulkoasusta huolehtiminen lähtee oikeanlaisesta ruokinnasta, liikunnasta ja hoidosta. (Lindberg 2005.)

Peitinkarva

Hevosen harjaamisen tärkeyttä ei voi ylikorostaa. Varsinkin karvanvaihtoaikoina keväällä ja syksyllä tämä on erityisen tärkeää. Aurinko polttaa usein tummiin hevosiin oransseja läiskiä, joita ainakin Yhdysvalloissa estetään pitämällä hevoset aurinkoisella säällä sisällä, jonka lisäksi niitä harjattiin hyvin runsaasti jo palaneen karvan poistamiseksi. (Airas 2007.)

Hevonen kannattaa pestä ensimmäisen kerran noin viikko ja toisen kerran muutama päivä ennen näyttelyä. Hevosille on kehitelty omia pesuaineita, esimerkiksi kimoille hevosille on oma pesuaineensa, joka korostaa hevosen valkoista väriä. Kalliiden hevosshampoiden käyttö ei ole välttämätöntä, sillä myös tavallisemmat yleispesuaineet sopivat hevosen pesuun. Muita kuin nimenomaan hevosille suunniteltuja shampoita käytettäessä täytyy muistaa, että pesuaine ei saa kuivattaa liikaa hevosen ihoa. Hyviä ja halpoja pesuaineita ovat esimerkiksi Teepol, jota myydään huoltoasemilla, sekä Linna-shampoo, jota löytyy lähes kaikista kaupoista. Pesun yhteydessä voi myös siistiä ylimääräiset karvat. (Pyöriä 2004.)

Korvista leikataan ylimääräiset tupsut pois painamalla korvat reunoistaan yhteen (ks. KUVIO 3). Korvien sisällä kasvaviin karvoihin ei tule koskea, sillä ne suojaavat hevosta hyönteisiltä. Partakarvat leuan alta ja leukaperistä voi myös halutessaan siistiä. Partakarvat voi leikata, nyppiä tai polttaa pois. Mitä menetelmää käytätkään, tapaa kannattaa etukäteen harjoitella, ettei jälkiä karvojen poistosta jää näkyviin. Jotkut hevoset ovat sen verran arkoja korvistaan, että avuksi saattaa tarvita huulipuristimen. Mielestäni hevoset pitäisikin opettaa korvien kosketteluun pienestä pitäen, ettei korvien käsittelyssä tarvitsisi käyttää voimakeinoja. (Pyöriä 2004.)

KUVIO 3. Paina korvan reunat yhteen ja leikkaa sen jälkeen yli tulevat tupsut.

Turvassa ja silmien ympärillä kasvaviin tuntokarvoihin ei Suomessa ole tapana koskea. Ulkomailla, kuten Yhdysvalloissa, kyseiset karvat poistetaan joko nyppimällä tai partahöylällä. Itse nypin silmien ympärillä olevat pitkät tuntokarvat, mutta turpakarvojen annan olla rauhassa. (Pyöriä 2004; Airas 2007.)

Ratsuhevosilta ja – poneilta vuohiskarvat ja ruununrajan karvat on tapana siistiä kokonaan pois. Saksimisen jälkiä ei tulisi näkyä, joten työhön kannattaa varata reilusti aikaa ja hioa tekniikkaa etukäteen. Karvoja poistaessa voidaan käyttää joko saksia tai klippauskonetta, varsinkin ruununrajan karvojen poistoon klipperi on oiva työväline. Alkuperäisrotujen, kuten norjan vuonohevonen, shetlanninponi ja welsh cob, vuohiskarvoihin ei kosketa, mutta jos esimerkiksi connemaralla tai new forest -ponilla on pitkät ja liehuvat vuohiskarvat, niitä voi hiukan siistiä. Itse käytän ruununrajan karvojen poistoon klipperiä, jos hevonen suinkin vaan kestää kyseisen käsittelyn. (Pyöriä 2004.)

Joskus tulee harkita koko karvapeitteen ajamista pois, tämä on perusteltua hevosten osalta esimerkiksi kevään oripäivillä. Ponien kanssa asiaa kannattaa harkita tarkoin, koska kukaan ei oleta niiden olevan täydessä kesäkarvassa maaliskuussa. Jos hevonen päätetään klipata, mielestäni se tulisi silloin klipata kokonaan. Jos esimerkiksi kaula, pää ja jalat jätetään klippaamatta, hevonen on turhan hassun näköinen. (Pyöriä 2004.)

Näyttelyä edeltäväksi yöksi hevonen kannattaa loimittaa jo senkin takia, että se pysyy puhtaana. Toinen syy loimittamiseen on se, että loimen alla karvat laskeutuvat kauniisti, eikä aamulla tallissa odota hevonen, jonka karvat sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan. (Airas 2007.)

Jouhet

Hyvin huolletut jouhet ovat hevoselle eduksi. Jouhiin voi toisinaan suihkuttaa karvankiillotusainetta, joka tekee niistä likaa hylkivät ja helposti selvitettävät. Harja kannattaa pitää jatkuvasti siistinä, näin pääset helpommalla, eikä näyttelypäivää edeltävänä iltana ensimmäinen operaatio ole valtavan rastapehkon selvittäminen. Ainakin Yhdysvalloissa yleisenä tapana on poistaa trimmausveitsellä harjasta auringon polttama osa pois. Palanut harja näkyy varsinkin tummilla hevosilla oranssina alueina muiden jouhien seassa. (Pyöriä 2004; Airas 2007.)

Ratsuhevosten, -ponien ja welsh part bred-ponien harja letitetään näyttelyyn. Jos letittäminen ei onnistu, on harja parempi jättää auki. Harjan nyppimistä kannattaa harjoitella etukäteen ja sitä ei kannata tehdä juuri ennen näyttelypäivää. (Pyöriä 2004.)

Alkuperäisroduilla harja kuuluu pitää auki näyttelyissä ja toivottavaa on, että harja kääntyisi kaulan oikealle puolelle (ks. KUVIO 4). Jos koko harja ei luonnollisesti käänny samalle puolelle kaulaa, harjaa kääntäminen kannattaa aloittaa tarpeeksi ajoissa. Aluksi harja selvitetään ja kostutetaan kunnolla, tämän jälkeen harja kammataan kokonaan jommallekummalle puolelle kaulaa ja letitetään. Tilanteesta riippuen harjan voi letittää, joko ristikkoleteille tai tavallisille leteille. Letit kannattaa vähintään muutaman päivän välein avata, selvittää ja kostuttaa uudelleen ja pistää letit uudelleen. Jos tämän työn tekee jo varsana, harja todennäköisemmin kasvaa lopunikää halutulle puolelle kaulaa. (Pyöriä 2004; Airas 2007.)

KUVIO 4. Tällä ponilla on shetlanninponille tyypillinen pitkä ja paksu harja.

Sen lisäksi, että alkuperäisrodut esitetään harja vapaana, harjan tulisi olla myös luonnollisen näköinen, mikä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hoitamaton. Paksua harjaa voi tarvittaessa hiukan ohentaa ja lyhentää nyppimällä. Kaulan pituus ja paksuus vaikuttaa siihen, mikä on harjalle sopiva pituus. Esimerkiksi shetlanninponin harjaa ei missään tapauksessa saisi mennä lyhentämään tai ohentamaan, eikä ainakaan leikkaamaan. (Pyöriä 2004.)

Vuonohevonen on ainoa rotu, jolle leikattu pystyharja kuuluu. Niiden harja on jo viikinkien ajoista asti leikattu pystyyn. Harjan leikkaamista kannattaa harjoitella etukäteen, leikkauksen mallilla pystyttämään vaikuttamaan siihen miltä kaula näyttää. Muille roduille pystyharja ei sovi näyttelyyn, sillä se saattaa herättää epäilyksen esimerkiksi kesäihottumasta. Varsinkin brittituomarit vieroksuvat pystyharjaa sekä saksilla lyhennettyä harjaa, siksi saksimisen jälkiä ei koskaan saa olla näkyvissä. (Pyöriä 2004.)

Häntä siistitään oman rodun käytännön mukaan. Hännän tyveä voi siistiä nyppimällä sivuilta ylimääräisiä jouhia pois. Tyvessä olevien jouhien leikkaamista ei voi suositella millekään rodulle, jos päämääränä ei ole vessaharjaa muistuttava häntä. Olen itse huomannut riittäväksi tyven siistimiseksi näyttelypäivää edeltävänä iltana häntään pyöritetyn pintelin, jota ei kuitenkaan saa laittaa liian tiukalle. Pinteli painaa jouhet siististi kasaan, eikä usein juuri muita niksejä tarvitakaan. (Pyöriä 2004.)

Rodusta riippuen hännän latvan voi leikata tasaiseksi tai luonnollisen näköiseksi. Itse pidän hevosilla luonnollisen näköisestä hännästä, saadakseen hyvän lopputuloksen hännän leikkaamista tulee harjoitella etukäteen. Esimerkiksi kampaajien käyttämät muotoilusakset ovat tähän erityisen hyvä apuväline. Poneilla sopiva hännän pituus on noin 10 cm vuohisen yläpuolelta, hevosilta hännän voi leikata lyhyemmäksi. (Pyöriä 2004.)

Shetlanninponien häntään ei juuri kosketa, arabialaisilla täysiverisillä hännän kuuluu olla sulkamainen ja latvasta ohennettu, kun taas welsh cobien häntä trimmataan latvasta saunavihdan malliin ja häntä ulottuu vain hieman kintereen yli, tämän tarkoitus on korostaa cobien lihaksikasta takaosaa ja voimakasta kintereen työskentelyä. (Pyöriä 2004.)

Kaviot

Kengityksellä ja kavioiden vuolemisella voidaan jonkin verran vaikuttaa hevosen liikkeisiin. Tämän takia onkin tärkeää, että kengityksen hoitaa tarpeeksi kokenut kengittäjä. Esimerkiksi kavion kulmien muuttaminen on tehtävä pitkän ajan kuluessa, näyttelyn lähiviikkoina kavioiden hoitoon kuuluu lähinnä viimeistely, eivät missään tapauksessa suuret muutokset. Muutenkaan kavioita ei kannata vuolla juuri ennen näyttelypäivää, sillä hevonen saattaa aristaa vasta vuoltuja kavioitaan. (Lindberg 2005.)

Kengättömyys tai kenkien käyttö on hevosen omistajan oma päätös. Mitään sääntöä ei ole, jossa sanottaisiin, että kenkiä olisi pakko käyttää näyttelyissä. Talvella kengän ja kavion välissä voivat olla tilsakumit, muttei välipohjia, jotka estävät kavion pohjan tutkimisen. (Perttunen 2005.)

Varsinkin Yhdysvalloissa on tapana hioa kavion pinta tasaiseksi ja kiiltäväksi siihen tarkoitukseen valmistetulla koneella, lisäksi vähääkään lohjenneet kaviot paikataan kavion värisellä paikka-aineella. Suomessa en ole kyseiseen tapaan törmännyt. Tietyn rotuisille hevosille, esimerkiksi tennessee walker ja missour fox trotter, laitetaan huomattavat painavat kengät, jotta niiden askellajit korostuisivat. Lisäksi kyseessä olevien hevosten kavioiden annetaan kasvaa normaalia pidemmiksi, sekä vuohisiin saatetaan kiinnittää ketjuja samasta syystä. Suomen näyttelyissä kärkipainojen käyttö on kielletty, sekä ainakin Suomen Friisiläishevosyhdistys ry:n näyttelyissä kenkä ei saa olla 8 mm:ä paksumpi. (Airas 2007; Bussman 2008; Ahlsved 2008.)

Pitkäksi kasvaneet yönsilmät poistetaan, yleensä ne lähtevät helposti sormin. Jos sarveisaine on kovin kuivaa ja pitkäksi kasvanutta, niitä voi rasvaamalla pehmittää. Pitkät yönsilmät antavat hoitamattoman kuvan hevosesta. (Pyöriä 2004.)

Terveys

On muutamia perusasioita, joita tulee miettiä ilmoittaessaan hevosta näyttelyyn. Tärkeimpänä niistä on se, että hevonen on terve. Ainoa poikkeus tähän voidaan tehdä kantakirjattavaksi tarjottavan tamman kohdalla, jolla on loukkaantumisen tai muun sellaisen syyn vuoksi eläinlääkärintodistus. Missään muussa tapauksessa ei kannata edes harkita muun kuin täysin terveen hevosen ilmoittamista näyttelyyn. Hevosen tulee olla myös säännöllisesti madotettu ja rokotettu. (Pyöriä 2004.)

Toinen huomioitava asia on hevosen lihavuuskunto (ks. KUVIO 5). Kasvavat varsat saattavat nopean kasvuspurtin jälkeen olla hieman hoikkia, jos perusruokinta ja liikunta ovat kuitenkin kunnossa, varsa on ryhdikäs ja hyvin liikkuva vaikka kylkiluut vähän näkyisivät. Puutteellisen ruokinnan seurauksena varsat ovat usein lihasköyhiä ja alikehittyneitä eivätkä ne jaksa liikkua kunnolla. Imettävä tamma ei koskaan saisi olla laiha, alikuntoisuus vaikeuttaa arvostelua, sillä hyvänkin hevosen tyyppi, runko ja liikkeet kärsivät, kun ryhti ja eloisuus puuttuvat. Ulkomailla varsinkin nuoret hevoset ruokitaan hyvin voimakkailla rehuilla, jotta ne olisivat näyttelypäivänä mahdollisimman näyttäviä. (Pyöriä 2004; Airas 2007.)

Ponit saavat näyttelyssä mieluummin olla hieman pyöreitä, mutta liika lihavuus ei ole hyvästä. Ylipainoisuus rasittaa erityisesti kasvavien varsojen niveliä, mikä saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Liika rasvakerros estää myös tehokkaasti hyvät liikkeet. Ponien ruokinnassa tulee olla tarkkana, sillä ne hyvinä rehunkäyttäjinä ovat alttiimpia kaviokuumeelle. (Pyöriä 2004.)

KUVIO 5. Tämän hevosen KTK-lausunnossa on merkintä ”esitetty välttävässä kunnossa”.

Varusteet

Yleensä näyttelyn järjestäjältä tulee etukäteen tiedote, jossa annetaan ohjeita esittäjän ja hevosen varusteista. Varusteet tulee valita huolella, sillä niiden tulee olla siistit, ehjät ja sopivat hevoselle. (Pyöriä 2004.)

Siropäiselle ei kannata valita tukevaa suitsimallia, eikä isopäiselle siroja suitsia. Arabeilla on oma näyttävä riimumallinsa, welsh-, shetlannin- ja new forest ponit esitetään usein valkoisella ”showhalterilla” ja muut ponit ja hevoset näyttelysuitsilla, jos sellaisia on käytettävissä (ks. KUVIO 6). Yleisesti ottaen turparemmi kuuluu aina näyttelyvarustukseen, poikkeuksena arabit, russit ja vuonohevoset voi halutessaan esittää kotimaansa malliin ilman turparemmiä. Värilliset nailonriimut ja taluttimet eivät kuulu näyttelykehään (Pyöriä 2004.)

KUVIO 6. Niin sanottu ” showhalter” maitovarsalla.

Hippoksen näyttelyissä 1-vuotiaat voi esittää siistissä riimussa, mutta vanhemmat hevoset on syytä esittää kuolaimen kanssa. Kirjoittamattoman säännön mukaan tammalla käytetään suoraa kumikuolainta ja oriilla erityistä hevosenkenkäkuolainta tai orikuolainta. Yleisin näyttelyissä käytetty kuolain on kuitenkin tavallinen nivelkuolain. (Pyöriä 2004.)

Taluttimen valinnalle ei oikeastaan ole sääntöjä, vaan se on puhtaasti mielipideasia. Taluttimena voi käyttää tavallisia ratsastusohjia, kaksi- tai yksiketjuista nahkanarua tai esimerkiksi juoksutusliinaa. Kokeilemalla löytää itselleen toimivimman talutinmallin. Itse en pidä ohjista esittämisestä, toisaalta taas ketjun kilisevät inhottavasti taluttaessa, juoksutusliinan kanssa on taas aina ongelmia siinä, että liina tuppaa menemään solmuun. Paras vaihtoehto minulle on ollut yksiketjullinen nahkanaru, jossa ketjun saa pujotettua kummankin kuolaimen läpi ja yhteen keskeltä. Tällä tavalla talutin vaikuttaa paitsi suuhun, myös leuan alle. Riimusta esittäessä ketjun laitan vain keskimmäisen renkaan läpi kaksinkerroin. (Relander 2006.)